Tämä blogini neljästoista julkaisu on suorastaan veret seisauttava kuvaus siitä, kun esiintymisjännitys vaihtuu lamaannuttavaksi esiintymispeloksi. Epätoivon kourissa tavoite onnistumisesta kuitenkin voittaa vähitellen, ja esiintymisestä tulee suuri elämys.
Pelot ja valmistautuminen
Askeleet vievät eteenpäin. Sydän hakkaa ylimääräisiä tahteja. Keho on jähmettynyt ja tuntuu kuin veri pakenisi käsistä ja huulista. Tulee kylmä, ja siitä johtuva tärinä.
Jostain kuuluu pientä huminaa, vähän rapinaa, pieni köhäisy, joku supattaa. Ihmisiä on paikalla, aistin sen, vaikka ympärillä hämärtyy, ja näkökentässä mustenee.
Askeleeni vievät kuin ohjelmoituna paikalle, johon olin matkalla. Hengitys on pinnassa, muistanko edes hengittää. Entä jos pyörryn tähän, just nyt?
Jokainen liike, jokainen käden heilahdus ja ilme näkyvät. Minua tarkkaillaan. Kaikki katsovat. Pitäisi ottaa tilanne haltuun.
Yritän saada jotain hymyn tapaista kasvoilleni, niiaan ja kumarran saman aikaisesti, vien kädet hieman sivulle yrittäen saada jähmettynyttä kehoani liikkumaan. Haen tahtia tärisevin käsin, tästä se nyt sitten alkaisi.
Miksi olen tässä? Mikä toi minut tähän? Minut, joka vihaa keskipisteenä olemista. Hakeutuisin mieluummin seinän viereen turvalliseen nurkkaukseen, kuin hakisin huomiota. Voi apua!
Vaikeasti hallittava instrumentti
Edellä oli kuvausta pelkotiloista, joita koen saapuessani paikalle, kun katsojia on paikalla. Yksi, kaksi tai kaksikymmentä, ei väliä montako. Jännitys tulee silti. Aina.
Siinä kun laulu on psykofyysinen instrumentti, on hyvin mielenkiintoinen tehtävä ja haaste saada se toimimaan. Ääni pitäisi saada soimaan myös tällaisissa kaoottisissa ja lamaannuttavissa esiintymistunnelmissa. Kehon pitäisi muodostaa tarvittava tuki, hengityksen kulkea vapaasti ja huulten ja kielen muodostaa haluttu lopputulos.
Jännitys ei koskaan poistu, sen kanssa on vain opittava elämään
Tämä tarina sai alkunsa Pariisin pianotunniltani, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani ja kerroin päätöksestäni tarttua esiintymismahdollisuuksiin, jos sellaisia olisi tarjolla. Lähtökohtaisesti tiesin, että asia tulisi nostattamaan minussa vahvoja tunteita. Mutta mitä kaikkia vaiheita tällainen keikan järjestely nostattaisikaan, ei ollut lähimainkaan tiedossani. Ehkä naiivisti ajattelin vain mennä soittelemaan, niinhän teen aina muutenkin.
Pariisista kotiin paluuni jälkeen kävin Eliinan suosituksesta koe-esiintymässä ja testaamassa flyygeliä asiakkaiden läsnä ollessa parilla biisillä. Sovin tulevan keikan kuukauden päähän. Saisin kyllä 12 biisiä harjoiteltua esiintymiskuntoon tuohon mennessä, asetin itse tavoitteeni. Paikkana olisi Porvoon ydinkeskustan Cafe Cabriole.
Kokosin kasaan biisejä, joita olin soittanut pianotunneilla, bänditreeneissä ja laulanut. Biisisetti laajeni ja paisui. Välillä oli jo liikaa biisejä.
Sitten alkoi kriittinen tarkastelu: onko liikaa balladeja? voiko näin soittaa?, kehtaako soittaa näin? Kehitin tunteen sointujen ympärille ja syntyi ongelma nimeltään ”terssi- septimi- kriisi”, ja siitä seurasi lumivyöryn lailla etenevä päätelmäketju, joka törmäsi kuin seinään: ”minulla ei ole MITÄÄN oikeutta soittaa”. Tämän kriisin myötä olin niin pohjalla, ettei myöskään laulaminen onnistunut senkään vertaa kuin aiemmin huonoina hetkinä. Räpiköin syvällä pohjamudissa ja lamaannuttavassa tuskan kierteessä, josta en uskonut nousevani esiintymishetkeen mennessä.
Yritin saada luottamusta itseeni takaisin harjoittelemalla. Treenasin ja treenasin ihan älyttömästi ja järjettömän määrän biisejä. Tässä kohtaa aivoissani soolobändini pianisti ja laulaja alkoivat käydä rankkoja valtataisteluja siitä, kummanko rooli bändissä olisi tärkeämpi. Lopulta pianisti suostui antamaan tilaa ”orastavalle laulajan raakileelle”. Pianistin oli tyydyttävä siihen, että solistin tulisi kuitenkin olla se, jonka tulisi ”vetää” tilannetta. Se ei todellakaan ollut mikään itsestään selvä ratkaisu!
Mielenhallinta – yllättäviä käänteitä tarinassa
Kun roolit olivat itselleni selvät, tapahtuikin käänne. Aloin tietoisesti pianon kanssa tukemaan laulua, joka auttoi. Aloin kääntää ajattelumallia täydellisestä suorittajasta ”olen riittävä” ajatteluun. En ole ammattilainen, en osaa paljon mitään, enkä ikinä tule täydelliseksi, mutta tässä hetkessä mitä nyt olen, olen riittävä. Olen riittävä. Olen. Riittävä.
Aloin kuin aloinkin olla valmis tönäisemään matkasta sen kriittisen pirulaisen, joka oli istunut olkapäällä tuomitsemassa soittotaitojani. Olin tuskaillut coverbiisien sovitusten kanssa: meneekö kaikki oikein, kuuleeko joku virheet, jos soitan näin. Yhtäkkiä heräsin ajatukseen, että ainakin minulla on oikeus soittaa omia biisejäni ihan juuri niin kuin haluan. Vaihdoin vielä ihan loppumetreillä kaksi omaa biisiäni settiin mukaan. Siitä voimaannuin. Päätin, että esiintyminen tulisi menemään hyvin. Se menee hyvin. Se. Menee. Hyvin.
Lauluopettajani Pia piti esiintymisharjoituskoulutuksen sopivasti ennen tulevaa keikkaa. Hänen oppiensa mukaan aloin käydä tulevaa esiintymishetkeä kohta kohdalta läpi: kaikki olisi ennakkoon jännitetty, pelot pelätty, pahimmat skenaariot pohdittu, ja jokainen kohta setistä mietitty ennakkoon. Tavallaan olisin elänyt keikan jo mielessäni läpi niin monta kertaa, että mikään ei enää h-hetkellä hätkähdyttäisi.
Pari päivää ennen esiintymisistä valtaan pääsi lopulta rauha. Olin harjoitellut, osaisin nämä. Enää en voisi tehdä enempää. Minulle oli annettu tilaisuus harjoitella esiintymistä Cabriolen turvallisessa flyygelinurkkauksessa. Tarjoutunut tilaisuus ottaa askeleet eteenpäin ja voittaa nämä tyhmät pelot. Vain tällä tavalla pääsisin eteenpäin, yrittämällä ylittää tämän polun kuoppaisimmat kohdat.
Hetki lyö
Viimein tuli hetki (Cafe Cabriole 27.11.2021 – Porvoo). Oli aika esiintymiselle.
Alku meni tutisten kuin kärrypolkua pitkin Porvoon vanhan kaupungin kivitiellä. Pianisti piti kärryn ohjakset käsissä, mentiin eteenpäin, vaikka kyyti heittelehti kovasti. Kyydissä hauras ja helposti särkyvä ääniolento. Ääni ei kantanut, laulu tuntui olevan kuin kuiskimista varovasti seinään päin.
Kriittinen pirulainen yritti ottaa vallan: ”Eihän tätä paskaa edes kukaan kuuntele, ei kukaan edes huomaa tätä piipitystä. Olisiko kuitenkin ollut parempi vain soittaa pianoa”.
Yllättäen palautui mieleen se, mitä oikeasti olin juuri päättänyt. ”Vedän nyt kuitenkin loppuun, sen mitä olen päättänyt”. Nyt sen pianistin olisi aika antaa tilaa laulajalle, vaihtaa roolit toisin päin.
Keskityin. Ja psyykkasin.
Sopivasti keskipisteenä ja sopivasti taustalla
Tämän ekan viikonlopun aikana soitin 12 biisin setin Cabriolessa yhteensä kolme kertaa. Yli kolme tuntia esiintymistä!! Mikä ainutlaatuinen tilaisuus löytää uusia asioita itsestään esiintyjänä!
Pikkuhiljaa alkoi löytyä se ”momemtum”, eli se tavoiteltu kupla, flow-tila. Suljin kaiken muun ulkopuolelle.
Hitto mikä fiilis!
Aloin keskittyneenä testata ääneni kantamista yli puheensorinan. Kappale kappaleelta opin, kuinka muodostan äänensävyn ja voimakkuuden, joka kantaa ja soi tilanteeseen sopivasti. Olen taustaa, mutta sopivasti, en seinäruusu, vaan esiintyjä, tunnelman luoja. Tämähän on juuri sitä, mistä olen aina haaveillut. En estradilla tai keskipisteenä, vaan sopivasti esillä, minut kuullaan mutta ei huomioida. Aloin jopa nauttia hetkestä!
Kiitos tästä mahdollisuudesta Cafe Cabriole, Matti ja Irmeli.
Kenties tämän voisi tehdä uudestaankin 😉
