Tietyt kappaleet antavat lohtua ja voimaa vaikeina hetkinä. Tässä blogini 21. tekstissä olen auki elämän katoavaisuuden edessä, ja teen elämäni tiukimman väistöliikkeen.
Kun on aika pysähtyä
Kirjoitin tämän illalla saavuttuani kotiin isän luota. Oli satanut koko matkan. Kotona ilma selkeytyi ja valtavan kokoinen täysikuu nousi vanhan kaupungin takaa valaisten pellon reunaa ja sen polkua pellon toisella reunalla, jossa kolme peuraa seuraili jälkiäni. Hiljennyin joen rantaan katsomaan veden aaltoilua, ja kuuntelin kappaleen vielä kerran. Vaivuin uneen kehdon lohduttavaan keinutukseen. Yönä, jona isä nukkui pois.
Luopumisen matkalle lähtö
Muuttolinnut. Syksyn värit maisemassa. Keltaista, vihreää ja oranssia. Linnut muodostavat auroja taivaalla. Nekin valmistautuvat lähtöön. Vieno tuulenvire puhaltaa keltaisia lehtiä tuulilasin yli. Hieman kostea ilma, pisaroita vierii ikkunassa, silmäkulma kostuu. Joku aika on päättymässä.
Istuin autoon edelleen hieman järkyttyneenä. Mielessä pyörii vain ajatus, ehdinkö ajoissa. Kyse on tunneista. Matka on pitkä. Yritän rauhoittaa itseäni.
Auton käynnistämisen jälkeen radiosta alkaa soimaan kaunista pianomusiikkia. Jään kuuntelemaan. Kappale on tuttu, mutta en ole koskaan kuunnellut sitä tarkemmin. Jotenkin se osui hetkeen niin sopivasti. Kuuntelen nyt sen sanomaa, sen sanoja. ”Bridge over trouble water”. Aika on nyt vaikea, tästä olisi vaan mentävä yli.
Luopumista. Kauniita muistoja. Matka on pitkä. Ajatuksia virtaa ajaessa, kun yksin on aikaa miettiä. Mielessä toistuu ajatus tulenko ennättämään, mutta toisaalta kaikki kiire on poissa. On pystyttävä myös pysähtymään. On vaan otettava se aika, joka matkaan menee. Samaan aikaan ajattelen, mikä minua odottaa määränpäässä.
Ilta alkaa laskea, tulee hämärä. Tunteja matkaa takana. Kumpuilevat maastot ympärillä, hieman mäkiä. Syysruskan värit peittyvät pimenevän illan harmauden alle. Kumpuilevien mäkien puut muodostavat aaltoilevan ääriviivan maisemaan, jonka avoin äärettömyys on vaaleanpunainen. Maisemaa täydentävät kirkkaan siniset pilvet. Kuva mäkien päältä on kaunis: valmis, lämmin ja odottava.
Se tulee kohti
Pian aurinko laskee. Tulee pimeys. Valokeilat halkovat pikimustaa tietä. Mieleen palautuu uudestaan alkumatkasta radiossa soinut kappale. Se osui hetkeen niin sopivasti. Halusin kuunnella sen vielä. Kaunis piano aloittaa uudestaan, tutut melodiat, joita kuuntelen tarkasti. Kunnes… Vasemmalla puolella lähellä ikkunaa vilahtaa iso hahmo. Tunnen avuttomuutta: Hetkeen en tiedä miten pitäisi toimia. Jos pysähdyn, törmäys on väistämätön. On jatkettava eteenpäin ja teen tiukan väistöliikkeen viime hetkellä. Näin sen lähietäisyydeltä, se katsoi minua, oli tulossa minua kohti, ja ylitseni. Ne pari sekuntia, joka kohtaamiseen meni, tuntui valtavan pitkältä, mutta miten nopeasti kaikki todella voikaan vain päättyä.
Viimeinen tapaaminen
Minun matkani jatkuu. Mutta isäni aika oli päättymässä. Ajoin loppumatkan järkytyksen tärinöissä kohti sairaalaa. Ehdin katsomaan kauniita vanhoja kasvoja, silittämään korvan yläpuolelta harmaantuneita hiuksia. Sain sanottua sanottavani. Hän tiesi, että olen paikalla, vaikka silmät eivät enää jaksaneet aueta. Rakkaani kasvoissa tikit: leuassa ja nenässä, sekä mustelma poskessa. Nyt on kyse enää siitä, kuinka pitkään sydän jaksaa. Muut elintoiminnot hiipuivat. Hän vaikutti kivuttomalta.
Matka on ollut pitkä. Hyvää matkaa isä! ❤️
