Viidennessätoista artikkelissani tuon etäisyyden lähelle. Kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla tapahtuu jotain suurta! Kaikkeuden voimakas taidonnäyte lumoaa näytelmällään sukupolvia toisensa jälkeen ja inspiroi kirjoittamaan.
Kirjoitan taivaan värit ja kaikkeuden magian
Se näyttäytyy jälleen. Mietin miksi juuri nyt, tähän hetkeen ja aikaan? Hymyilen.
Edessäni akvarellimainen vaaleanpunainen taivaanranta muuttuu pehmeästi lilaksi. Valöörimaiset siveltimen vedot vaihtuvat spektrin kaikkiin väreihin. Siinä keskellä kirkkaana hehkuva valtavan kokoinen täysikuu.
Vastarannan kirkkaan sinisellä taivaalla keltaisessa roihussa palava horisontti ja sinne laskeva aurinko. Yllä kaartuva vaaleansininen taivas on vielä täysin valoisa. Kuin koko maailmankaikkeus olisi siinä, samaan aikaan päivä ja yö, aika ja ikuisuus. Kaikkien värien hillityssä räiskynnässä kuohuen. Taivas palaa ja roihuaa. Mutta on vain hetki. Ja hiljaisuus. Samaan aikaan kahdesta suunnasta maagisesti hehkuen, roihuten. Aivan kuin ne katsoisivat, kuitenkaan koskaan saavuttamatta toisiaan.
Se on kuvaus luonnon upeasta näytöksestä, josta sain inspiraation Distance-biisini sanoitukseen ja josta kirjoitin myös blogitekstissäni: “Ajan hiomia timantteja ja kastehelmiä”. Siinä oli jotain niin järjettömän romanttista, mutta samalla saavuttamattoman kaihoisaa ja kipeää. Kirjoitan valtavan suuresta voimasta, joka vyöryy päälle varoittamatta. Kun kohtaa jotain. Jotain tuttua. Jotain, jonka on kokenut jo aiemminkin, koskaan tavoittamatta. Jotain ihanaa, mutta samalla niin kipeää ja satuttavaa. Jotain mikä vaatii kirjoittamaan.
Kaunis ennen ikuisuutta
Jostain syystä tämä samainen luonnon näytös nousi viimeisessä keskustelussa mummoni kanssa esiin. Hän tiesi, ettei hänellä olisi enää paljoa aikaa. Maailma näyttäytyi silloin hänelle kauniina. Hän kertoi minulle, katselleensa juuri edellä kertomaani ilmiötä. Samalla hieman ihmetellen, ”ne ovat nyt taas samaan aikaan taivaalla. juuri nyt.” Kuulin äänestä, että näky puhutteli mummoani. Hän oli mietteliäs ja herkkänä, kuin hänellä olisi ollut jotain enemmän kerrottavana minulle.
Mummo lähti pari päivää tuon jälkeen, kun kuu ja aurinko olivat vielä samaan aikaan taivaalla. Siitä muistan tuon. Ja aina sen
jälkeen. Se oli mieleenpainuva keskustelu.
Ilmiö oli erityisen kaunis juuri silloin.
Kuten myös nyt minulle näyttäytyessään.
Annoin Distance:lle aikaa
Kirjoitin Distance-biisin kaksi vuotta sitten. Sen aika ei ole vielä tullut, on pitänyt antaa sille aikaa kypsyä. Piano-osuudet ovat muuttuneet. Alkuperäisestä versiosta on jäljellä enää loppuosassa pieni muisto. Lyriikat muotoutuvat, vaikka kertosäe on ollut valmis jo pitkään. Pohdin edelleen sanojen vaihtoja, muuttuuko merkitys tai muutanko merkitykset. Kuten Air-biisissä, muutaman sanan vaihdos muutti biisin sisällön aivan erilaiseksi. Biisit tavallaan odottavat aikaansa, ne eivät valmistu ennen kuin on sen aika.
Maalaan sanoilla mystistä vaiteliaisuutta
Aina koin, että tuossa luonnon taideteoksessa on jotain mikä saa minut kirjoittamaan. En tiedä, mikä sen tekee, mutta aiheessa on jotain, mikä minun pitää saada ulos. Se kertoo, se puhuttelee. Onko se salaperäinen mystinen vaiteliaisuus aiheesta, joka on jäänyt kertomatta, mikä pitäisi vielä julistaa. Kuin tuolla mystisellä taivaanrannalla olisi sanansa vielä sanottavana. Jotain, jota on jätetty kertomatta. Kuin ikuisuuksia vaiettu salaisuus.
Hetki sitten näin runonäytelmän hyvin henkilökohtaisilla teksteillä. Tavattoman hieno kuvaus, joka vaikutti rehellisyydellään ja avoimuudellaan. Halusin vain kuulla lisää. Tuli taas tarve kirjoittaa enemmän. Päätin kirjoittaa pientä pintaraapaisua syvemmin.
