Katson kuvaruudulta keikkaa, biisi on tuttu. Itse asiassa solistikin näyttää hyvin tutulta. Jännitän hänen puolestaan jokaista sormien liikettä, jokaista rintakehän nostoa, hänen valmistautuessaan seuraavaan fraasiin, ja hänen välispiikkauksiaan. Biisi on ohi ja yleisö taputtaa. Herään… kostea tyyny pään alla, ahdistuksesta märät lakanat. Hui kauhistus, että oli jännittävää. Tämähän olikin unta.. unta.. vain unta. Jatkan nukkumista, ja keikka jatkuu järjestyksessä aina seuraavaan biisiin jatkuen läpi yön.
Tämähän on vain unta.
Vai onko sittenkään.. hmm…
Miksi et tekisi sitä jo tänään?
Talven aikana olin jo heittänyt hanskat tiskiin omien biisien kanssa keikkailujen suhteen. ”Olisinko artisti, joka tekee omaa musiikkia ja ei esiinny…sekin sopisi ihan hyvin”, olin ajatellut. Alkoi piano-opettajan Eliinan kannustus eteenpäin: ole yhteydessä, kasaa bändi, tee sitä, hae sieltä jne. Miksi et tekisi sitä jo tänään?
Sain jatkuvaa kannustusta juuri niissä hetkissä, kun oma rohkeus ei riittänyt, ja aloin pikkuhiljaa itsekin ajattelemaan: ”Niin, miksipä en kokeilisi vielä kerran.” ”Miksi en tekisi jo tänään?”
Aloin etsiä ja kysellä soittajia Porvoosta, ympäri Itä-Uuttamaata, pääkaupunkiseudulta. Pikkuhiljaa verkosto laajeni ja sain ehdotuksia aina seuraavaan soittajaan. Sitten tuli vinkkaus debyyttikeikka tapahtumaksi: ”Sun musiikki sopisi hyvin Taidetehtaan Bar Fabu -tapahtumaan. Hae ihmeessä!”
Sitten eräänä päivänä menin pianotunnille: ”Tiedätkö mitä muuten tein eilen.. ?”
”Olisinko artisti, joka tekee omaa musiikkia ja ei esiinny…sekin sopisi ihan hyvin.”
Debyyttikeikka varmistuu, bändi syntyy
Viesti alkoi: Onneksi olkoon!
Oi-juma… nyt tämä on todellista! Piper pääsee esiintymään! Ja enää pari kuukautta aikaa. Osa soittajista oli jo valikoitunut, mutta bändi ei ollut vielä todellakaan kasassa tuossa hetkessä. Tuli aika ”karkauspäivän kosiskelujen” viimeisten soittajien perässä.
Ja kysely tuotti tulosta, minulla oli kuin olikin bändi kasassa, ja vieläpä samana päivänä. Sitten vaan sointulaput valmiuteen ja treenaamaan!
What is the heart for – Treenit
Tähän debyyttikeikkaan valmistautuminen alkoi aivan erilaisella motivaatiolla kuin aiemmat. Tämä on nyt mun oma juttu, ei covereita, ei kenenkään muun tekemiä, vaan oman haurauteni tuotokset kasvollisena toisten edessä. Vaikka levy oli jo aikaa sitten ollut ulkona, tämä ajatus vaati vielä melkoisen määrän psyykkausta. Oli kipukohtia levyn tuotoksissa, oli sanoja joiden sanominen muiden edessä ei ehkä olisi helppoa. Lähtökohta oli ihan uusi. Miten pysyisin ylipäätään kasassa tässä tilanteessa. En voinut varjoutua kenenkään muiden kirjoitusten taakse, vaan esittämäni kysymykset tulivat omasta sydämestäni. Ja keikalla tulisin olemaan ”sydän auki” kaikkien edessä.
Pyysin lauluopettajaani Piaa valmistamaan itseäni tähän psykofyysiseen suoritukseen. Kaiken avain olisi tekniikka, ja mihin seikkoihin keskittyisin, jos tilanne meinaisi luuhistaa minut. Alkoi yksityiskohtien hiominen, lauseiden treenaus yksitellen, hengitystekniikka, asennot. Ja tilanteeseen heittäytyminen, mitään ei voi ennustaa, eteen voisi tulla livenä – ihan mitä vaan. Kuinka niistä pääsisi yli, jos keikka ei lähtisi kuten pitäisi tai ei uskoisi pystyvänsä…
En voinut varjoutua kenenkään muiden kirjoitusten taakse — keikalla tulisin olemaan ”sydän auki” kaikkien edessä.
Minulle siunaantui useampi kasari-keikka In the Dawn of the Past -bändini kanssa, ennen omaa h-hetkeäni Piperina. Otin niistä koetut kuoppaiset onnistumiset ja lavakokemukset vahvuudeksi tulevaan koetukseen. ”Ei kai tämä loppujen lopuksi ole niin vakavaa. Ja ehkä kuulija haluaa kuulla sitä tarinaa.” Mietin, miten tekisin omastani heille kerrottavan.
Tuli eteen lavakartan valmistelut ja tietysti ne bänditreenit. Nyt oli hyvä kokoonpano – sen tunsi jo heti ensimmäisissä treeneissä. Kitaraan ja selloon tuli Antti Kolehmainen, bassoon Roland Wiksten ja rumpuihin Mikael Snåre. Jokaisella soittajalla oli taito hyppysissä, ja soittaminen yhdessä oli mukavaa. Soittajilla oli omia näkemyksiä annettavana, mikä teki tästä tavallaan uudenlaista taiteen tekemistä, mikä oli tarkoituskin: keikka on oma taiteen lajinsa, ja elämyksien tarjoaminen eri tavoin on livemusan tarkoitus. Ja treeneissä oltiin siis siinä ytimessä. Kun soitto alkaa sujua, voi uppoutua musiikin vietäväksi. Näin kävi treeneissä kitarasoolo-osuudessa. Unohduin kuuntelemaan hienoja skittakuvioita, ja soolo vei mukanaan jonnekin ajattomuuteen leijailemaan. Pitikö meillä olla tässä säkeistökin, soolo olisi vain jatkunut ja jatkunut. En tiedä kauanko soolo kohtaa soitettiin.. se jatkui pitkään.
Keikkapäivän hermostuneet askelmerkit
Aiempien keikkojen aikana olin laatinut itselleni rutiinin keikkapäivään. Laulun herättely ei mene viritystapeista, vaan laulu on todella fyysinen instrumentti. Olin treenannut viikkokaupalla yleiskuntoa, pilatesta, hengitysharjoituksia, jumppaliikkeitä tukemaan kehon kannattelua. Kaikkea, mikä tukisi fyysisesti keikalla.
Tästä huolimatta debyyttikeikka päivänä mikään ei oikein toiminut, tuntui kuin maailma olisi pyörinyt eri suuntaan kuin muina päivinä. Äänen avaus, keikkakamat autoon, hiukset, meikit. Tavaroiden roudaus ja soundcheckit. Ja sitten alkoi se odottelu.
Bäkkärin käytävät on piiiitkät.. kävellessä niitä edestakaisin. Kuulen kun tapahtuman ovet aukeavat, ihmisten puhetta ja naurua. Ensimmäinen bändi aloittaa, ja se kestää ja kestää… Seuraavana Piper… Nyt se on menoa. Sitten sumenee muistot….
Miten se meni?!
Tavoitteena oli rutiinien pysyminen lavalla kasassa, pahimmilta virheiltä välttyminen, ennakkoon mietityn tilanteen läpivieminen. Biisit menee vaikka unissaan, ja aika lailla siltä se tuntuikin jännityksessä pyörivän utuisessa maailmassa. Olen armollinen itselleni: tämä oli Piperin debyyttikeikka, ja se lienee aina hyvin spesiaali tilanne. Nyt on edetty yksi askel eteenpäin, ja tästä se matka vasta alkaa.. Suurin työ oli tähän ensimmäiseen valmistautumisessa.
Debyyttikeikan jälkeen kaikkensa antaneena sitä vaan toteaa kiitollisena, että nyt on aika hetki levähtää, ja saada kuume viimein väistymään. Kiitos kaikille ja Kiitos itselleni! Biisi voi jatkua seuraavaan oikeasti Tarun ja Sariannan nauhoittamilta filmeiltä katseltuna, ilman tuskaisten kuumehoureilu-unien kautta katselua…
Kivaahan se oli!
