Ajan hiomia timantteja ja kastehelmiä

Kesän kauneus ja kaiken katoavaisuus kirvoittivat tämän järjestyksessään yhdennentoista artikkelin tekstin. Tervetuloa runolliselle matkalle kesän taikaan ja perheen sekä ystävien kaipuuseen. Pääset mukaan myös Distance-biisini sanoitusten fiiliksiin.

Etäisyyden kiviainesta

Hämyinen aamuhetki. Auringon ensisäteet puiden lomitse. Hiljaisuus. Pieni tuulenvire, joka heiluttaa kevyesti oksia. Raikkaus. Pieni utuinen kosteus, kastehelmet lehdillä. Luonnon herääminen kaikkine sävelineen.

Rauha, joka huokuu ympärillä. Voi kuunnella luonnon puhetta. Katsella sen tekemiä taideteoksia: timanteiksi muotoutuvia kastehelmiä poimulehdillä. Niityn kukkakedot. Luonnon omat piirrokset.

Kosteus paljaiden varpaiden alla, pehmeä ruoho. Kukkaketojen poluilla luonnon kaikkeus. Ja ajan rajallisuus. Saman aikaisesti läsnä päättyminen ja jatkumo.

Kivet sammaloituvat, pinnat haalistuvat ja rapistuvat. Täynnä elämää ja kokemuksia, tulvillaan muistoja. Kaiken katoavaisuus ja peittyminen. Unohdettu ja ohitettu. Kuitenkin kaiken sen elon pystyy yhä aistimaan.

Kastehelmet poimulehden lehdillä.
Kesän lumo

Minulle rakkaat maisemat siinä sanoiksi aistittuna ja koettuna. Paikka on mökkini, isäni koti. Näitä samoja polkuja ovat kävelleet isä ja isän äiti, lapset ja lapsenlapset. Luonnon läheisyydessä, hongat ja metsä turvallisena sylinä. Täällä olen kasvanut, kolunnut joka sopukan, kääntänyt kivet ja tutkinut nurmikon muurahaiset. Kävellyt havuisia puunjuurten peittämiä polkuja, yli suopursun tuoksuisten ojien. Löytänyt lakan ja mesimarjan. 

Täällä tulee osaksi jotain suurempaa, täydentyy energialla ja inspiroituu. Metsä puhuu, sillä on isiemme tarina kerrottavana. Pitäisi osata hiljentyä ja kuunnella. Siitä syntyy säveliä.

Luonnon magia

Juhannusyön kukat, neliapilat, sateenkaaren pää. Tulvillaan viestejä, jotain se puhuu. Se on maaginen, mahtava ja mystinen. Kuka ymmärtää, kuka tulkitsee, kuka osaisi hahmottaa ja paljastaa sen salaisuuksia. Matkata spiraalin syövereihin, välittämättä ajasta. Se elää omaa elämäänsä. Luonto.

Täällä sen aistii. Kanttarellikätköjen mysteerit. Kehotuspyynnöt pysähtyä kuuntelemaan ajatonta aikaa ja sulkea pois kaikki turha.

Juhannusyön kukat - suopursut.
Äiti maa ja isä

Kun keväällä äitini toiveesta lähdin tekemään melodiaa hänen kirjoittamaansa runoon, tiesin heti mistä hänen runonsa kertoo. Paikka oli tämä. Villien omenapuiden ympäröimät kukkakedot, ja metsä. Äidin sanat saivat jatkoa, molempia meitä inspiroivassa ympäristössä. ”Kirjoita siihen vielä ajan rajallisuudesta”, äiti pyysi.

Tämä hetki ja hiljentyminen ajatusvirtaan. Pitkä pakotettu etäisyys epidemiasta johtuen. Pitkäaikaisen sairauden myötä vain suunta huonompaan. Kyvyttömyys auttaa. Pistää hiljaiseksi.

Tuo polku tuossa, ja sen taittuvat heinät jalkojen alla. Omissa tyttären mielikuvissani ja muistoissani isä juoksee siinä lujaa, on rohkea ja urhea, rautainen, kaikkeen pystyvä ja kaiken osaava urheilija isä. Mutta jalat eivät enää kanna. Äiti auttaa, peittelee ja hoitaa. Tänään isä on 80-vuotias. En saanut kuitenkaan isää tänne juhlimaan, maalasin taloa, valmistelin. Matka olisi ollut liian raskas.

Tulee eteen kaiken rajallisuus. Aika, etäisyys, välimatkat, oma elämä, jaksaminen. Liian harvoin. Mihin kaikkeen yksi ihminen pystyy, vaikka tahtoa olisi. Riittämättömyyden tunne.

Äitini omenapuiden ympäröimällä kukkakedolla ja isä rannalla.
Etäisyyden otteessa

Suunnattomat välimatkat vanhempiin & ystäviin, rakkaisiin. Etäisyys kaikkeen on ollut liian läsnä. Liian kaukana kaikesta. Kaipaus lähelle.

Samasta teemasta pulppuava biisini Distance sai nyt jatkoa. Luonnosta inspiroituneena jatkoin täällä aloittamaani biisiin lyriikoita ja melodiaa: ”Far away from each other. Endless distance between.”. Biisi huokuu yliromantisoitua draamaa. Tänä kesänä, kesän alussa, valtavan etäällä toisistaan olevat elementit lähestyivät. Syntyi hetken hiljaisuus, maaginen hehku ja sulautuminen. ”Sweet a little while, when moon and sun meet in the sky.”

Biisi kertoo toiveen hehkusta, suunnattoman välimatkan jälkeisestä kohtaamisesta punoutuen omaan mahdottomuuteensa. 

Puolukan kukat.
”Mitä toivot, että jää, kun pihan poikki kuljet ja jäljet häviää?”

Toivo ja unelmointi. Hengissä pitäviä voimia. Kaiken jatkuminen ja jaksaminen. Hyvän välittyminen ja laajeneminen. Onni.

Toivon, että kaikki nuo polkujen kivistä ja kasteesta hioutuneet timantit, sekä luonnon äärettömyys, voisivat näyttäytyä muillekin kuten itselleni.

Sillä se on kaunis.

Paivi-small

Laita hyvä kiertämään

Share on facebook
Share on twitter
Share on linkedin
Share on pinterest
Share on email

© Suunnittelupajapikseli.fi 2021