Pian paljastuvat uudet visiot siitä, mitä kohti seuraavaksi olen musiikin polullani suuntaamassa. Tässä blogissa pääset musiikin luomistarinoiden ytimeen, missä kaikki on mahdollista ja aistillista sekä luet visiosta musiikin taustalla. Kiitos, kun kuljet mukana!
Maisemaa pyörittelevät kuu ja tuuli
Kauaskantoiset maisemat avautuvat ajan ikuisuudelle. Katson vaarojen takaa nousevaa valtavaa punertavaa täysikuuta, jonka liikkeen voi silminnähden havaita. Ajan pyörteet piirtävät vihreät revontulet mustalle taivaalle, joiden hehku täydentää taivasmaisemaa. Kirkas kuu valaisee pakkashankeen sillan, kuin kutsuen kulkijaa matkalle läpi tuhansien vuosien: ”A Bridge Across Time.” Ajan pyörteet tässä ikuisuuden täyttämässä hetkessä vievät mukanaan, ja tempaavat
aikojen halki: ”In the swirls of spirals of time.”
Edessä avautuva tuntematon polku on jotenkin tuttu, kuin osa kertaalleen kirjoitettua historiaa. Kuin olisin aina ollut täällä. Jos haluaisin tästä pakoon, ei olisi paikkaa, minne paeta. Valitsen jäädä ja toivon vähän lisää aikaa. Olen hieman peloissani, vaikka ei ole mitään pelättävää. Kuiskaan tuuleen, kuuletko sen?
Tuuli tuo lohdullisen vastauksen, ja olen valmis ylittämään aikojen rajan kaikkien aistien varassa, tähtipölyn kannattelemana. Jokainen todellisuuden hetki on palaamista takaisin aina uudestaan samaan, joka on ensimmäinen ja viimeinen sekä kaikki siltä väliltä, unen ja valveen rajalla pyörivässä todellisuudessani. ”The first thing in the morning, The last thing in the evening, These
things hold in, prevent me from living.”
Avaudun ajan ja paikan muodosta
Matkaan pitkin psykedeelistä ajatusten virtaa; äärirajojen henkisistä ylennysmerkeillä virittyneistä tunnelmista marionetiksi mustavalkofilmiin. Filmi pätkii ja pysähtelee, ja jatkuu hetken päästä kuvan siirryttyä jo hypähtäen eteenpäin. Gramofoni toistaa luuppina samaa kohtaa ja soittimen neula raapii ääntä säröiseksi. Aika etenee hitaasti, enkä tiedä kuinka kauan. Minä odotan.
Kuulen ääniä jostain kaukaisuudesta. Mutta tyhjyys ympärilläni on niin paksu, että kukaan ei kuulisi minua. Ja minä vain odotan, kuin olisin yksi ja viimeinen. Kävelen viileään pimeyteen. Tunnen kylmän ilman kasvoillani ja arkinen tummuus kohoaa yläpuolellani linnunradan muodostamaksi kimaltavaksi helminauhaksi. Kuulisiko kukaan, jos huutaisin tuonne tyhjyyteen? Odotan, että tulet ja sanot: ”On aika mennä”.
Kulkemamme polku haarautuu kohdassa, jossa musta harso lipuu silmien edestä heilutellen synkkää surun esirippuaan. Harson takana on luopumista, menettämistä, syvää surua ja kuolemaa. Tumma perhonen kädessäni kylpee ikuisuuden meressä, jonka jokainen pisara on vuodatettu sadepisaroiden kyynelistä. ”The shadows of the night I could suffocate in them, darkness has wrapped around me the moment when..” .. kun annat sateen itkeä puolestasi.. kun et enempää enää voi. ”Chords of raindrops as sorrow for something, the melody is hollow, unaccompanied.. hearing that silence is all I need.”
Seison ikuisuuden meren rannalla. Meren aallot keinuvat yli mustan virran, yli pakkastuiverruksen ja jäätymättömien virtauksien. Mutta kallio allani on vakaa, vahva ja varma. Tässä seison, antaa puhaltaa. Mustan harson ja usvan takaa kaukana jossain näen punaisen kukkakedon, ja sen intensiiviset värit, jotka taittuvat mystisesti vedestä nousevan talviusvan läpi. Jatkan vuodenajasta
seuraavaan – tästä tuiverruksesta yöttömän yön maagiseen aurinkoon.
What if everything around us just disappeared?
What if there is no time and we live in yesterday?
What if we had never met and would never meet again?
In some way or somehow,
Piper – Tell me…
