Kunnon irtiotto pohjoiseen palauttaa minua rauhaan. Hiljaisuus ja ilo, yhdessä ja erikseen alkavat vaikuttaa luovuuteen ja musta tuntuu melko hyvältä. Ja harmaa. Ja sininen. Tervetuloa 24. blogikirjoituksen pariin Lapin Rukalle.
Talven kainalossa
Vaakatasossa tupruttavaa lunta lentokentän ikkunasta. Lumiaura jyystää kenttää puhtaaksi lähtöämme varten. Kone on lähtenyt Helsingistä myöhässä puuskaisten tuulien ja myrskyisen vesisateen vuoksi. Täällä pohjoisessa sama sade tulee tupruttavana lumena. Kotiinlähtö antaa odottaa itseään.
Lunta on riittänyt. Ihana Ruka 💙 Tykkylunta suippolatvaisten kuusien oksilla. Tunturin jyrkät rinteet ja alla siintävät järvet ovat nyt jäässä ja paksun lumivaipan peitossa. Kesäisin näiden syvien järvien vesi on puhdas ja kirkas kuin lähde. Inspiroidun kirjoittamaan Suomen luonnon mahtavuudesta, jota olen nyt talvihankien aikaan saanut mahdollisuuden päästä ihailemaan Lappiin ystävien seurassa.
Kallioille risteävillä metsäpoluilla – biisin valmistumisprosessi
Täällä on nautittu luonnon aidoista antimista, kesäisiltä metsäniityiltä poimittujen maitohorsman lehtien teetä, joka maustettu puna-apilan kukinnoista saadulla hunajalla, itsetehtyä tervajäätelöä, maisteltu oman pellon juureksien naurissurvosta, ja puolukkamehulla värjättyä tunturin jäkälää. Keskusteltu järven jäällä tehdyistä kalaretkistä ja keväisestä koivun mahlan vuodattamisesta. Lapin matkalla avauduin tämän maan kiehtovuudelle. Pohjoinen on aivan mieletön kokemus, mitä kaikkea se pitääkään sisällään ikiaikaisine perinteineen. Kylmältä meitä suojaavan mökkimme patinoituneiden hirsien pinnatkin kertovat omaa tarinaansa; toukan aikanaan kaivertamat kolot muodostivat kuin ikivanhaa riimukirjoitusta maagisuuden rajamailta.
Levyn julkaisun kynnyksellä
Kolme vuotta sitten kirjoitin ”What is the heart for” -sanat, jotka muotoutuivat matkan varrella haarautuneiden risteysten kuljettamina pian kuultavaksi kokonaisuudeksi. Osan biiseistä kirjoitin aluksi vain ”pöytälaatikkoon”, eikä biisejä ole vieläkään kuullut monikaan. Sanoitusten avaaminen on oma polkunsa. Otan vapauden olla selittämättä. Entä olisinko vielä valmis levynjulkkarikeikkaan, johon tarjoutui mahdollisuus? Annan itselleni tilaa laskeutua, olenhan vasta päästänyt ”esikoisestani” irti. Olo on melko riisuttu.
Nyt kun pitkän tien jälkeen olen päästänyt irti aiemmasta teoksesta, tuli tarve kasata matkan varrella kerääntyneet muistiinpanot yhteen. Suunta ja teema eteenpäin on jo selvä, ja uusia melodioita alkaa olla jo nauhurissa. En ilosta ammenna biisejä, vaan kyllä näidenkin taustalla tulee olemaan haikean sininen tunne, melankolia. Osatotuuksia ja fantasiaa. Kuin Lapin äidin kehdon sininen uni ja liekki vastavärien roihussa.
Kirjoitan värit
Kynäni alkoi raapustaa. Uusia tapoja löytyy kuvailemaan aistimuksiani. Tämä Lapin pimeys on taianomainen. Vaikka aurinko ei nouse, hanki valaisee. Eikä kuun ja tähtien valossa pimeys ole pimeyttä vaan kuin ajaton tila, äärettömyyden lähteillä, jossa vallitsee täysi hiljaisuus. Jos tarkkaan kuuntelee voi kuulla sähköistä kipinöintiä puiden latvojen yläpuolella, ja onnellinen näkee ne kaikessa hehkussaan. Revontulet.
Täällä musta on mustaa, valkoinen on valkoista ja kaikki sen väliin jäävät harmaan sävyt ovat kauniita. Horisontin harmaa ja värien vaihtuminen unen siniseen taivaanrantaan.
I wan’t to sink into sleep, anew this dream”
